Nuotiopannun suoja

Noin vuosi sitten ostin Partioaitasta nuotiopannun, ajatuksena lähinnä paistella lettuja nuotiolla ja risukeittimellä. Pannu osoittautui erittäin hyväksi ja helpoksi käyttää. Kevään aikana vanhin lapsi halusi ostaa myös itselleen samanlaisen pannun, joten taloon tuli myös toinen pannu. Pannujen kaveriksi ostettiin paikallisesta Prismasta teräksiset paistinlastat. Tarkoitus oli poistaa lastoista muoviset kahvat ja korvata ne vähän pidemmillä puisilla kahvoilla, no tarkoitus on edelleen... 

Koska pannuja käytetään nuotiolla ja risukeittimillä, ne luonnollisesti nokeentuvat melkoisesti. En ole niitä sen kummemmin pessyt paistamisen jälkeen, vain pyyhinyt kevyesti ja jättänyt sopivan rasvaiseksi. Pannua ei siis voi noin vain tunkea reppuun, vaan se tarvitsee jonkinlaisen suojan. Omaan pannuuni tein jo ennen toisen pannun hankkimista paksusta pellavakankaasta pussin. Pojan pannu on tähän asti kulkenut mukana muovipussi suojan virkaa toimittaen. Aina pannuja käytettäessä kuuluu kysymys: "Isi, millon mun pannuun tehdään tollanen suojapussi?". Jostain syystä se suojapussin tekeminen on silti jäänyt.

Eilen illalla samainen vanhin lapsi tuskaili läksyjen tekemistä. Aiemmin päivällä oli oltu pulkkamäessä lasten ja heidän serkkunsa kanssa laskemassa mäkeä ja paistamassa makkaraa ja lettuja. Toisen pannun suojapussin puute oli pannujen käytön myötä aktiivisesti mielessä. Tarjosin pojalle vauhditusta läksyjen tekoon ja lupasin, että saa itse tehdä omalle pannulleen suojapussin, kun läksyt on saatu tehtyä. Läksyjen tekoon tuli selvästi lisää motivaatiota, vaikka se edelleen tuntui olevan takkuista. Lopulta, kun läksyt oli tehty alettiin mittaamaan jo valmiina olevaa pussia ja miettimaan uuden kokoa. Poika kirjoitti mittoja paperille ja pohdittiin yhdessä. Kehoitin lisämään saumavarat ja autoin kankaalle merkinnässä. Seuraavaksi vuorossa oli leikkaaminen ja pussin kaarevan kärjen piirtäminen. Jouduin auttamaan hieman, jotta kaaresta tuli kaari eikä suora. Kun palat olivat valmiina oikean mallisina ja lähes samanlaisina, kysyin pojalta haluaisiko hän kiinnittää ne yhteen nuppineuloilla ennen ompelua, vastaus oli kyllä. 

Pienen opastuksen jälkeen poika ompeli itsenäisesti pussin saumat, siistiä ja huolellista jälkeä tuli. Pussin suulle tehtiin nauhakiristys ja sille piti ommella oma kuja pussin reunaan. Kujan kääntäminen ja kiinnittäminen nuppineuloilla sujui mallikkaasti. Kujan ompelukaan ei tuottanut suurempia ongelmia lukuun ottamatta pussin sivusauman ylitystä. Kun kuja oli valmis, käännettiin pussi oikein päin ja etsittiin jostain jotakin nyöriksi kelpaavaa. Nyörin väri ei välttämättä ole paras mahdollinen, mutta muuta ei kotoa tähän hätään löytynyt. Nyörin pujotuksen jälkeen pussi oli valmis.

Koko projektissa apuna olin vain mitoituksessa, piirtämisessä ja neuvomassa vieressä, silloin, kun neuvoja tarvittiin. Ompelukonetta ja saksia en käyttänyt. Pitänee olla ylpeä vajaa kymmenvuotiaasta, joka on näin taitava. Nyt voi molemmat pannut huoletta tunkea reppuun, pelkäämättä muiden tavaroiden nokeentumista. Tässä vielä muutama kuva valmiista tuotteesta.

Kokeillaan nyt tällaistakin

Minulla on pitkään ollut mietinnässä kirjoittaa blogia omista touhuistani, mutta nyt sain viimein aikaiseksi. Tämä blogi on nyt rajattu aika selkeästi retkeilylle, mutta katsotaan josko jatkossa saisi vaikka toisenkin blogin, missä voisi sivuta omavaraisuutta. 

Retkeily ja luonnossa liikkuminen/oleminen ovat kiinnostaneet minua jo pienenä. Lapsuusajan synttärirahoilla tulikin hankittua niin kiikarit, pikkurinkka kuin minitrangiakin. Tuolloin luonnossa liikkuminen rajautui lähinnä kotia reunustaviin metsiin, joihin tehtiin erilaisia "seikkailuja" sisarusten kanssa, ja isoisän kanssa lähisaaristossa veneillen vietettyihin päiviin. Noin kymmenvuotiaana mukaan tuli partiotyylinen toiminta, jossa olin mukana, kunnes toiminta paikkakunnalla lopetettiin. Toiminnassa olin mukana erilaisilla leireillä ja lyhyehköillä retkillä. Perheen perustamisen, talon ostamisen ja remontoinnin myötä aikaa retkeilylle tuntui löytyvän aina vain vähemmän. Perhe kasvoi, työt vaihtuivat ja arki sujui kiireisesti. Koskaan ei kaipuu metsään ja luontoon kuitenkaan sammunut, ja ainakin mielikuvissa suunnittelin erilaisia retkiä useinkin.

Talomme on metsän laidalla, pienehkössä maalaiskylässä. Luonto on siis kokoajan läsnä, vaikkei sitä erikseen "lähtisi" kokemaankaan. Silti aivan liian harvoin tulee astuttua tuonne metsään. Olen myös herkästi suorituskeskeinen ihminen, eli minulle lyhyestäkin metsäretkestä tulee helposti suoritus, jossa on selvät orjalliset vaiheet. Kun vaiheet on suoritettu, on retki "nautittu" ja voi palata kotiin. Pitäisi siis paremmin oppia pysähtymään ja nauttimaan hetkestä ilman suorittamista. Toisaalta monet parhaimmista hetkistä luonnossa ovat tulleet kuin varkain, kun on ulkona ollessa hetken mielijohteesta ottanut muutaman askeleen metsään tai pysähtynyt kotitalon portaille ihastelemaan auringonlaskua.

Mielestäni kunnon retki on tarkoittanut vähintään yhtä yötä ulkona. Nykyään pystyn kutsumaan retkeksi jo lähimetsässä lasten kanssa tehtyä lyhyttä kävelyä. Retkeilyä ei ehkä ole niinkään tekeminen ja suorittaminen vaan oleminen ja mielentila.

Lasten kanssa retkeileminen tuo omat haasteensa. On vaipat ja vessakäynnit, osa väsyy ja heitä pitäisi kantaa. Isoimmat turhautuvat toisten hitauteen ja "holtittomimmat" säntäilevät lähes nuotioon. Haasteellisuudesta huolimatta se on kuitenkin hyvin antoisaa. Lapsille makkarat nuotiolla jopa omalla pihalla on suuri elämys. Nykyään pyrinkin tekemään lyhyitä pyrähdyksiä kaikkien tai osan lapsista kanssa, ja jos hyvin käy, saa välillä vaimonkin mukaan.

Jossain minussa on myös aina asunut välinehifistelijä, joka haluaisi omistaa parasta, uusinta ja hienointa. Sittemmin omien arvojen muuttuessa, kiinnostus perinteitä ja perinteisiä välineitä ja tapoja kohtaan on noussut arvokkaaksi asiaksi. Nyt yritetäänkin sitten hakea tasapainoa näiden kahden välillä, lisäksi usein tulee myös punnittua tavarat. Lasten kanssa kulkiessa joutuu useimmin itse kantamaan suurimman kuorman ja usein pienintä lastakin, niin tahtoo noilla tavaroiden painoilla olla merkitystä. Toki myös mahdollisimman pienellä ja kevyellä kulkeminen yksinäänkin on kiehtova ajatus. Vierastan, mikäli mahdollista, keinokuituja ja rakastan villaa sekä suosin muita luonnonkuituja. Muutenkin mahdollisimman kestävät ja pitkäikäiset asiat ovat mieleeni.

Tällaisin ajatuksin blogia kirjoittamaan. Yritän kirjoitella retkistäni yksin ja perheen kanssa. Pohtia uusia ja vanhoja varusteita. Suunnitella uusia välineprojekteja ja joskus myös toteuttaa niitä.