Retkeily ja luonnossa liikkuminen/oleminen ovat kiinnostaneet minua jo pienenä. Lapsuusajan synttärirahoilla tulikin hankittua niin kiikarit, pikkurinkka kuin minitrangiakin. Tuolloin luonnossa liikkuminen rajautui lähinnä kotia reunustaviin metsiin, joihin tehtiin erilaisia "seikkailuja" sisarusten kanssa, ja isoisän kanssa lähisaaristossa veneillen vietettyihin päiviin. Noin kymmenvuotiaana mukaan tuli partiotyylinen toiminta, jossa olin mukana, kunnes toiminta paikkakunnalla lopetettiin. Toiminnassa olin mukana erilaisilla leireillä ja lyhyehköillä retkillä. Perheen perustamisen, talon ostamisen ja remontoinnin myötä aikaa retkeilylle tuntui löytyvän aina vain vähemmän. Perhe kasvoi, työt vaihtuivat ja arki sujui kiireisesti. Koskaan ei kaipuu metsään ja luontoon kuitenkaan sammunut, ja ainakin mielikuvissa suunnittelin erilaisia retkiä useinkin.
Talomme on metsän laidalla, pienehkössä maalaiskylässä. Luonto on siis kokoajan läsnä, vaikkei sitä erikseen "lähtisi" kokemaankaan. Silti aivan liian harvoin tulee astuttua tuonne metsään. Olen myös herkästi suorituskeskeinen ihminen, eli minulle lyhyestäkin metsäretkestä tulee helposti suoritus, jossa on selvät orjalliset vaiheet. Kun vaiheet on suoritettu, on retki "nautittu" ja voi palata kotiin. Pitäisi siis paremmin oppia pysähtymään ja nauttimaan hetkestä ilman suorittamista. Toisaalta monet parhaimmista hetkistä luonnossa ovat tulleet kuin varkain, kun on ulkona ollessa hetken mielijohteesta ottanut muutaman askeleen metsään tai pysähtynyt kotitalon portaille ihastelemaan auringonlaskua.
Mielestäni kunnon retki on tarkoittanut vähintään yhtä yötä ulkona. Nykyään pystyn kutsumaan retkeksi jo lähimetsässä lasten kanssa tehtyä lyhyttä kävelyä. Retkeilyä ei ehkä ole niinkään tekeminen ja suorittaminen vaan oleminen ja mielentila.
Lasten kanssa retkeileminen tuo omat haasteensa. On vaipat ja vessakäynnit, osa väsyy ja heitä pitäisi kantaa. Isoimmat turhautuvat toisten hitauteen ja "holtittomimmat" säntäilevät lähes nuotioon. Haasteellisuudesta huolimatta se on kuitenkin hyvin antoisaa. Lapsille makkarat nuotiolla jopa omalla pihalla on suuri elämys. Nykyään pyrinkin tekemään lyhyitä pyrähdyksiä kaikkien tai osan lapsista kanssa, ja jos hyvin käy, saa välillä vaimonkin mukaan.
Jossain minussa on myös aina asunut välinehifistelijä, joka haluaisi omistaa parasta, uusinta ja hienointa. Sittemmin omien arvojen muuttuessa, kiinnostus perinteitä ja perinteisiä välineitä ja tapoja kohtaan on noussut arvokkaaksi asiaksi. Nyt yritetäänkin sitten hakea tasapainoa näiden kahden välillä, lisäksi usein tulee myös punnittua tavarat. Lasten kanssa kulkiessa joutuu useimmin itse kantamaan suurimman kuorman ja usein pienintä lastakin, niin tahtoo noilla tavaroiden painoilla olla merkitystä. Toki myös mahdollisimman pienellä ja kevyellä kulkeminen yksinäänkin on kiehtova ajatus. Vierastan, mikäli mahdollista, keinokuituja ja rakastan villaa sekä suosin muita luonnonkuituja. Muutenkin mahdollisimman kestävät ja pitkäikäiset asiat ovat mieleeni.
Tällaisin ajatuksin blogia kirjoittamaan. Yritän kirjoitella retkistäni yksin ja perheen kanssa. Pohtia uusia ja vanhoja varusteita. Suunnitella uusia välineprojekteja ja joskus myös toteuttaa niitä.
Tällaisin ajatuksin blogia kirjoittamaan. Yritän kirjoitella retkistäni yksin ja perheen kanssa. Pohtia uusia ja vanhoja varusteita. Suunnitella uusia välineprojekteja ja joskus myös toteuttaa niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti